Please experience...

Jep jep, yhä vain joulu lähestyy ja porukan stressitaso nousee nousemistaan. Isoimpien kaupunkien ostoskeskukset ja kävelykadut ovat psykedeelisen ruuhkaisia ja ehkä jollain tapaa hieman piristävän eloisia. Tai tähän tulokseen ainakin itse tulin vastikään kun kävin tuossa maanantaina pyörähtämässä Turussa erään ystäväni kanssa jonka nimeä en nyt mainitse ihan vain varmuuden vuoksi.

Eli etelän suunnalla olin alkuviikosta, ja itseasiassa jo viime sunnuntaina aamusella hyppäsin auton rattiin ja huristelin aamupäivän ja päivän aikana Raumalle ystäväni Maaretin kämpille. Hetken aikaa siinä hengähdin ja kävin loistavien ajo-ohjeiden ja minun pettämättömän suuntavaistoni kera Köyliössä hakemassa toisen läheisen ystäväni, jota en ollut viimeiseen kolmeen vuoteen nähnyt.

Toki moni varmaan ajattelee että olisi omalle kohdalleen mukavaa kun näkisi ystäväänsä niin pitkän ajan jälkeen, ja sitä se olikin. Mutta, silti jo kotoa lähtiessäni takaraivossa oli semmoinen pienoinen ääni joka sanoi että tästä ei välttämättä hyvää seuraa. Ja näin (hienoa ilmausta käyttämällä) retrospektiivisesti asiaa tarkasteltuna, se pieni ääni oli osittain oikeassa.

Tämä epäilys koski kyseistä ystävääni, jota en pitkään aikaan ollut nähnyt (lisäselvityksenä, kyseinen ystäväni on siis tyttö). Kun hänet ensikertaa tapasin 2007 Maata Näkyvissä-festareilla, ihastuin (tai jopa rakastuin häneen päätä pahkaa). Ja ilmeisesti jossain kohtaa seuraavan vuoden aikana sössin asiat enkä ollut noin kahteen vuoteen juurikaan minkäänlaisissa yhteyksissä häneen. Ja näin pitkän tauon jälkeen en ollut varma miten reagoisin hänet nähdessäni, olisinko päässyt yli, vai tapahtuisiko vuoden 2007 tapahtumat uudestaan.

Kello oli jo lähemmäs kymmentä illalla kun suoriuduin Köyliöön, eli kohtalaisen pimeää vaikka katuvalot olivatkin päällä ja maassa oli lunta jne jne. Siinä sitten matkan aikana takaisin Raumalle juttelimme niitä näitä niinkuin olisimme aktiivisemminkin toistemme kanssa tekemisissä, vatsan toiminnasta lapsiin ja aikooko moisia koskaan hankkia. Perille päästyämme ja itsemme sisäistettyämme kaverin kämppään ja näin kyseisen ystäväni kunnon valaistuksessa ilman peittävää talvivarustusta, pääni sisäinen ääni ei enää kuiskinut takaraivossa vaan huusi täyttä häkää "VIRHE! VIRHE!" ja inhosin jo itseäni etukäteen kun olin lähtenyt sinne, koska tiesin millainen olotilani olisi jälkeenpäin. Ahdistaa, masentaa, vituttaa ja mikään ei innosta.
Ehkä parhainten tämän kaiken voisi tiivistää Timo Rautiaisen Sarvivuori levyltä löytyvän kappaleen Sinulle pätkään:

Vaan vaikka kaikkeus on mieletön,
ja päämääräni päämäärätön, tahdon
pysytellä elossa…
Syyni siihen löytyy sinusta. 

Vituttaa kun on niin helposti toisista ihmisistä henkisesti riippuvaiseksi tuleva.

Mutta kuten aiemmin mainitsin, kyseinen ääni oli osittain oikeassa. Nimittäin kyseessä olivat kuitenkin ehkä vuoden hauskimpiin lukeutuvat 2 päivää, joita seuraa todennäköisesti vuoden haikeimmat ja vaikeimmat päivät, ellei jopa viikot. Mutta kuten sanonta kuuluu: Kaikkeen tottuu, paitsi jääpuikkoon perseessä. Että eiköhän tähän olotilaan pian taas turru ja toteaa että ehkä näin on parempi.

Ja nokkelimmat teistä satunnaisista tänne eksyvistä apinoista varmaan huomasivatkin että muuttelin ulkoasua hieman enemmän omannäköisekseni. Jos ei tummat värisävyt kiinnosta niin voit suksia muualle. Kirkkaat värit sattuu silmiin. Ei sillä et tätä kukaan kuitenkaa lukis tai jtn.

Kiitos ja anteeksi

Np. Wolfmother - White Unicorn

Edit: Lupaan että vähennän tätä oman elämäni angstaamista ja alan angstaamaan muiden elämästä taas tässä kunhan joulu menee edestä pois